PROJEKTI "JOTAKIN OUTOA"

"Lontoo ja Tornio, maantieteellisesti ja väestöllisesti hyvin erilaiset alueet ovat löytäneet kulttuurisesti luovan yhteistyökuvion kuvataiteen alueelta. Aineen taidemuseosta, Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulusta, Central Saint Martins College of Art and Design taidekorkeakoulusta on tullut vuoden aikana yhteistyökumppaneita, suorastaan liittolaisia. Yhteistyökuvion pani alulle Lapin läänin taidetoimikunta."

Näyttelyn ajankohta 6.2. – 21.3.2004

Kuraattoreiden kommentti: paikasta, ajankohdasta, Torniosta, Aineen taidemuseosta ja Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulusta on tullut meille liittolaisia, jonkin erikoislaatuisen ilmentymiä. Kuukausia ennen Jotain outoa – näyttelyn avajaisia aloitimme työnteon epävarmoina siitä, minne se johtaisi. Nyt taideteokset ovat ottaneet paikkansa taidemuseossa taiteilijoiden tarkkaillessa tilannetta sivusta ja antaessa taiteen puhua puolestaan. Taiteilijat eivät suinkaan ole tämän näyttelyn ainoat arkkitehdit, sillä eri kirjoittajat ja heidän esseensä ovat innoittaneet, opettaneet ja kiehtoneet meitä. Samoin museon näyttelytiimi sekä ammattikorkeakoulun henkilökunta ovat kuunnelleet meitä niin läheltä kuin kaukaakin.

Näyttelyn kuraattorit Pam Skelton ja Sarah Cole

Esipuhe: Henna Harri. artikkeli Acrobat Reader muodossa

Essee: Joanne Morra. artikkeli Acrobat Reader muodossa

Timo Valjakka. Koiralla oli kolme häntää

1. Grönlantiin muutti paljon tanskalaisia 1950-luvulla. He toivat mukanaan esineitä, joita tuon pohjoisen saaren alkuperäiset asukkaat, inuiitit, eivät tunnistaneet. Vaikka inuiittien kieli ja käsitteistö olivat pitkälle kehittyneitä ja muotoutuneet tarkasti vastaamaan heidän tarpeitaan – esimerkiksi lumen eri olomuotoja kuvaavia sanoja inuiittien kielessä on yli 50 – heillä ei ollut sanaa tanskalaisten mukanaan tuomille esineille. Ja kun sanat puuttuivat, puuttuivat myös käsitteet ja käsittäminen.

Tanskalaisten läsnäolo Grönlannissa näytti muodostuvan pysyväksi. Niinpä inuiitit päättivät vuonna 1976 nimetä erityisen komitean miettimään sanaa, jonka avulla heidän tuomiaan esineitä voisi kuvailla ja saattaa ne kielen ja käsitettävän piiriin. Sana, johon komitea aikansa pohdittuaan päätyi oli Nerissuaq. Sana tarkoittaa taidetta, mutta sen kirjaimellinen käännös kuuluu ”jotakin outoa”. Ennen vuotta 1976 inuiittien kielessä ei ollut sanaa ’taiteelle’.

2. Lennart Meri, virolainen tiedemies ja kirjailija, sittemmin myös Viron presidentti, kertoo kirjassaan Revontulten porteilla (Virmaliste väraval, 1974), miten muutamat uteliaat uskalikot Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä tekivät tutkimusmatkojaan arktisille alueille jo varhain, suunnilleen viimeisten Egyptin dynastioiden aikana. Kun he palasivat pitkiltä matkoiltaan, heillä oli mukanaan yksityiskohtaisia muistiinpanoja näkemästään ja kokemastaan. Yksi heidät yllättäneistä havainnoista oli se, että pohjoiset erämaat olivat asuttuja.

Meri on koonnut kirjaansa otteita kirjoituksista, jotka kertovat elämästä Ultima Thulessa, maailman reunalla ja silloisen sivistyneen maailman ulkopuolella. Hän nostaa esiin värikkäitä yksityiskohtia, kuten kuvauksen suurista koirista, jotka kulkevat kahdella jalalla ja sauvovat pitkillä kepeillä pitkin valkoista hiekkaa, pienet veneet jaloissaan. Arktisten metsästäjien touhuja ilmeisesti matkan päästä seuranneella tai kuulemiaan tarinoita tulkinneella tutkimusmatkailijalla ei selvästikään ollut käsitystä lumesta, suksista tai susiturkeista.

3. Kun puhe kääntyy Suomeen ja etenkin maan pohjoisempiin osiin, törmää hyvin usein samoihin stereotypioihin: Suomi on kaukana ja siellä on kylmää ja pimeää. Aurinko valaisee valkoisia hankia ehkä vain muutaman kuukauden vuodessa. Harvaan asutun maan asukkaat ovat melankolisia luonteeltaan ja vähäpuheisia paitsi ehkä juovuksissa.

Toistetaanko näitä kuluneita kliseitä siksi, että Suomesta oikeasti tiedetään hyvin vähän? Vai siksi, että vähäinen olemassa oleva tieto on toisen kertomaa ja kuulopuheiden ketjussa vinoutunutta? Vai toistetaanko niitä myös siksi, että suomalaisilla itsellään on tapana pönkittää ulkomaalaisten epämääräisiä ja joskus jopa negatiivisia käsityksiä maastaan? Moni Keski-Euroopan perspektiivistä etäisempi paikka, vaikkapa Egypti ja Grönlanti, tunnetaan paljon paremmin. Tai ainakin käsitykset niistä näyttävät olevan oikeamman suuntaisia.

Mitä suomalaisten omiin puheisiin tulee, italialainen antropologi Nuccio Mazzullo on ehdottanut, että kyseessä saattaisi olla toistuvia sotia ja valloituksia kokeneen kansan suojautumisstrategia. Vieraille kerrotaan puuta heinää siksi, että suomalaiset alitajuisesti toivovat heidän pysyvän poissa, omissa maissaan.

4. Kolmetoista brittiläistä taiteilijaa rakentaa parhaillaan yhteistä näyttelyä Tornioon, Pohjois-Suomessa, Lapin reunamilla sijaitsevan kaupungin taidemuseoon. Suurin osa taiteilijoista ei ole koskaan käynyt Torniossa tai edes Suomessa. Heidän tietonsa ja käsityksensä tulevan näyttelynsä paikasta ja sitä ympäröivästä kulttuurisesta kehyksestä perustuvat kokonaan välillisesti hankittuun tietoon, luettuun ja muilta kuultuun.

Oleellinen osa nykytaiteen kuvaa on taiteilija, joka jatkuvasti matkustaa paikasta toiseen. Sen sijaan, että hän lähettäisi työhuoneessaan valmistuneet teoksensa näyttelyyn, hän menee paikan päälle ja kokoaa kulloiseenkin näyttelytilaan ja -tilanteeseen tarkoitetut teoksensa paikan päällä ja usein paikalta keräämästään materiaalista. Maailman museot ovat tämän nomadisen hahmon työhuoneita.

Vaikka siihen, että teos toteutetaan tiettyyn tilaan ja esitysyhteyteen sisältyy paljon mahdollisuuksia, ajatus syvemmästä kommunikoinnista paikallisen yleisön kanssa jää helposti puolitiehen. Näyttelystä toiseen kulkeva taiteilija kantaa taidettaan ikään kuin selkärepussa ja toimii lopulta kuitenkin omilla ehdoillaan. Mitä tapahtuu kun taiteilijan pyrkimykset kohtaavat paikallisen katsojan tulkinnat? Saako kommunikaatio aikaa ja tilaa, vai onko tuloksena ”jotakin outoa”?

Tämän näyttelyn taiteilijat ovat edenneet toisin. Lähtökohtaisesti he ovat tarkentaneet teoksensa siihen rajoiltaan epämääräiseen tilaan, joka on torniolaisen todellisuuden ja heidän sitä koskevan tietämyksensä ja käsitystensä välissä. Yksi heidän näyttelynsä teemoja voisi olla juuri tämä: samalla kun heidän teoksensa mittaavat ja määrittävät todellisuuden ja ”todellisuuden” välistä tilaa, ne rajaavat sitä ja muuttavat sen avoimen ja luovan toiminnan kentäksi, jossa taiteilijan ja yleisän välinen kommunikaatio kulkee luontevasti, molempien osapuolten ehdoilla. Näyttely nimen, Something Strange, voi siis nähdä myös ironisena.

5. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun taideteosten annetaan perustua toisen käden tietoon. Varhaisin esimerkki lienee Albrech Dürer. Vuonna 1515 hän kaiversi kuvan sarvikuonosta, jonka Portugalin kuningas oli lahjoittanut Paaville. Harvinaista eläintä kuljettanut laiva kuitenkin upposi matkallaan Roomaan ja taiteilija teki piirroksensa suullisen kuvauksen perusteella. Olosuhteisiin nähden hyvin näköinen kuva toimii mainiosti näyttelyn tunnuskuvana.

Kahden toisilleen hyvin läheisen todellisuuden yhtäaikaista läsnäoloa voisi ehkä verrata siihen havaintoa horjuttavaan kokemukseen, joka syntyy kun neliväripainatus epäonnistuu tai kohteesta otettu valokuva myöhemmin heijastetaan sen itsensä päälle. Jos yksi kulma osuu kohdalleen, jo toisessa värit tai ääriviivat karkaavat omille teilleen. Silti mieli pyrkii yhdistämään kuvien erot ja yhtäläisyydet ehjäksi kokonaisuudeksi. Tämä vertautuu suoraan niihin prosesseihin, joiden avulla hahmotamme erilaisia todellisuuksia ja muodostamme käsityksiä niistä. Mutta miten otamme maailmaa haltuumme? vahvistammeko vanhoja kliseitä vai yritämmekö purkaa niitä?

6. The Guardian –lehden toimittaja kirjasi 1920-luvulla ajatuksiaan ensimmäisistä värielokuvan esityksistä Lontoon kinoissa. Hän kaipasi mykkäfilmien unenomaista hiljaisuutta ja oli hyvin epävarma uuden tekniikan eduista. Hän pelkäsi, että ensin äänet ja nyt vielä värit vievät tilan katsojan omalta mielikuvitukselta: värit tekevät kuvasta paitsi todellisen myös mauttoman ja poistavat katsojan oman tulkinnan mahdollisuudet, tekijän ja katsojan yhteisen tilan. Yksilöllisestä näkemisestä tulee passiivista katsomista.

Varhaisia värielokuvia vaivasi kuitenkin erikoinen tekninen ongelma, jollaista tänään on vaikea kuvitella. Varhaisten elokuvien värit rakentuivat päällekkäisistä kalvoista, jotka eivät aina osuneet kohdalleen. Artikkelissaan toimittaja muistelee – ilmeisen riemuissaan – miten eräässä elokuvassa esiintyneellä koiralla oli kolme häntää, valkoinen, punainen ja vihreä.